Danke und Entschuldigung

Mä tiedän, ei teidän tarvi sanoa sitä mulle – oon ollu viime aikoina huono, huono bloggari. Huoh. Paraikaa istun kotikoneella täälä Suomessa. Asian voisi ilmaista jopa käyttämällä sanaa ”taas”, nimittäin siltä musta on tällä kertaa hieman tuntunut. Saavuin keskiviikkoyönä Vaasaan kera Annun, joka vietti mun luonani Münchenissä pari päivää. Olin buukannut itteni Annun seuraksi samalle paluulennolle jo jokin aika sitten, jolloin mulla tuntui olevan palava halu ja tarve tulla jälleen käymään tänne. Lähtöpäivänä keskiviikkona en kuitenkaan tuntenut samanlaista innostusta, enkä ole kokenut täälä olemista tällä kertaa niin kovin merkittäväksi. Mä olen selvästi kotiutunut Saksaan – no okei, ollaan suoria niin kuin pohjanmaalaisten kuuluukin: ICH LIEBE MÜNCHEN!! <3 Jonka johdosta oon ilmoittanu kouluun kaikista jo tehdyistä vedenpitävistä päätöksistä huolimatta jääväni ainakin tammikuun loppuun. Mä varmasti, siis ihan varmasti, viihtyisin nyt sinne maaliskuunkin loppuun näillä mun uusilla elämäneväillä, syventyneillä suhteilla ihmisiin mun ympärilläni Saksassa ja koko ajan huimasti petraantuvalla kielitaidolla, mutta tiedän myös mun velvollisuuteni ja mun velvollisuuteni on lähitulevaisuudessa pääsykokeisiin lukeminen. Mun siis täytyy vain päätyä siihen, mikä lukemisen ja Kauppikseen pääsyn kannalta on loppupeleissä paras vaihtoehto. Katotaan miten mun projektini sillä saralla on vuoden vaihteen jälkeen päässy vauhtiin ja palataan päätöksiin sillon.

Älkää nyt kuitenkaan ajatelko, että olisin jollain tapaa ollu tosi hapan täälä kotona käymisen suhteen. Oon kiitollinen, että mulla on mahdollisuus vierailla täälä ja totta kai se lataa kaikkia akkuja, kun saa olla perheen kanssa, nähdä kaikkia ystäviä ja nukkua omassa sängyssä. Eikä Münchenistä Kauhajoelle ole lopulta kaikkine odotuksineen sekä juna- ja automatkoineen kuin noin 5,5 tuntia! Mutta mä myös omalla tunnollisella tavallani stressaan mun koulunkäyntiäni; poissaolotuntien määrää ja tasaisen edistymisen ihannetta. Koulussa niin kovasti vain pelotellaan loppudiplomin puolesta: sitä kun ei saa, jos läsnäoloprosentti on alle 80. Mutta pääasiassahan pelottelu on tarkoitettu niitä varten, jotka ovat tulleet kohteeseen pelkästään bilettään eivätkä opiskele juuri yhtään. Joten ei mulla ole pelkoa. ;p

Sitten siihen mitä mä olen puuhaillut sinä aikana, kun en ainakaan ole blogia kirjoittanu. :D Edellisviikon keskiviikkona eli 16. päivä mun oli pakko nöyrtyä, laittaa mun takkina toiminut bleiseri kaappiin ja käydä ostamassa kunnon lämpimämpi mantteli. Mulla ei nimittäin ollut talvitakkia pakattuna mukaan, kun syyskuussa lähdin ja kuvittelin sinnitteleväni tähän saakka, kun tuun kotiin käymässä. Talvi kuitenkin tuli Saksaan yllättävän nopeasti ja mun oli marssittava Zaraan. Sieltä pussin kanssa lähdettyäni en kuitenkaan enää ajatellu, että mun oli surkeasti pakon edessä ostettava jotain, sillä löysin kerrassaan aivan upean villakangastakin! Voi jälleen sitä materialistin suunnatonta onnea. :>

Bongasin kirjaimellisesti keskeltä Marienplatzia myös aika vekkulin paloautoedustajan. ;>

 

Torstaista mun on sanottava sen verran, että käväisin jälleen lounaalla Peperenossa. Tällä kertaa seuranani olivat Valentina ja hollantilainen Deborah, joka valitettavasti oli Münchenissä vain kaksi viikkoa ja on jo palannut kotiin. Mutta se, miksi tämä lounas oli niin erikoinen ja ilmoittamisen arvoinen asia on se, että olin viimein niin nälkäinen, että söin ravintolan kuuluisan Lasagnen. Enkä sitten tajunnu ottaa siitä kuvaa – tunnen itteni jälleen niin huonoksi bloggariksi! :D Koitan kerätä tarpeeksi nälkää myös jollekin toiselle kerralle ja muistaa sitten napata myös kuvan tästä jo Suomessakin kuuluisasta ruokalajista. ;p

Perjantaina teimme koulusta tutustumiskäynnin Bayerische Staatsoperaan ja pääsimme näkemään kaiken oopperan glamourin esirippujen taakse. Meille oli järjestetty kunnon opastettu kierros kulisseissa ja rakennuksen tärkeimmissä kolkissa. Mulle ei kuitenkaan valitettavasi sattunut kunnon kameraa mukaan. Nappasin kuitenkin kännykällä kuvan kattokruunusta kuninkaan aitioon johtavassa eteisessä, jonka kaikki osat ovat muovia ja ne ovat irrotettavissa niin, että valaisimen voi purkaa ja koota kuin Lego-tornin.

Perjantaina teimme myös uuden tasotestin, joka mahdollisti meidän siirtymisen seuraavalle luokalle eli B1-levelille. Ite en vielä tiedä tuloksia, koska Annun ja kotimatkan takia en ollut menneellä viikolla koulussa, mutta huhujen mukaan meitä kaikkia onnisti ja ensi viikon aloitan jälleen pikkuisen paremmalla kieliosaamisella. Kokeen jälkeen suuntasimme porukalla luonnollisesti viihteelle, mutta nyt sille oli oikein hyvä syy: niin James kuin hollantilainen Sjoerdkin viettivät viimeistä iltaansa Münchenissä. Nämä pari kuukautta ennen joulua vaikuttavat tosi surullisilta ja jäähyväistäyteisiltä, kun jo aiemmin ja pitempään viipynyt porukkaa lähtee yksi kerrallaan. Mutta sellaista tämä opiskelu EF:llä on, ihmisiä tulee ja menee koko ajan ja kaikki viipyvät hieman eri aikoja. Luopumista harjoitellaan tiiviisti.

Vaikka meno perjantai-iltana Sausalitoksessa oli ollut meillä kaikilla.. nätisti ilmaistuna voisin sanoa, että ”hyvä”, olin lauantaina skarppina shoppailemaan eräässä ostoskeskuksessa jota vielä en ollut kiertänyt. Mutta loppujen lopuksi ei käteen tarttunut yhtään mitään, sillä jo itse rakennus oli aika pieni eikä myöskään sisältänyt kovin kummoisia kauppoja. Ostin kuitenkin paistettuja nuudeleita ja pistelin ne poskeen elokuvista tutunlaisesta take-away boxista! :]

 

Koska ostoskeskus osoittautui pettymykseksi, eikä mulla sielä vierähtänyt paljoakaan aikaa, otin metron Odeonsplatzille ja käveleskelin siitä Marienplatzille kaupungista nautiskellen. Vaikka olikin hieman kylmä, ihmisiä oli paljon liikkeellä niinkin myöhään lauantai-iltapäivästä (noin klo 17.00) Rakastan keskustan kahta platzia, sillä a) Odeonsplatz on vähä semmoinen ”hienompien” ihmisten kohtaamispaikka. Sen läheisyydessä on paljo ylellisiä ravintoloita ja kahviloita ja lauantainkin, kun nousin metrosta kadulle, valoissa seisoi kolme Porschea, Jaguar ja yksi Aston Martini. Mun mielestä se kertoo jo aika paljo millaisesta platzista on kyse. :p b) Marienplazilla taas törmää aina turisteihin ja ihmisten turismi- ja ostosfanaattisuutta on hilpeää seurata. :] Platzien välisillä kaduilla aina myös tapahtuu kaikenlaista kultturellia ja mielenkiintoista. Lauantaina törmäsin oikein kunnon orkesteriin, joka konsertoi kadun kulmassa. Paikalle oli roudattu jopa ihka oikea flyygeli! Kylmyydestä huolimatta seisoin vaikka kuinka kauan nautiskellen sinfonioista ja tyhjäsin lompakkoni kaikki hilut sellolaukkuun ennen kuin lähdin. :]

Lauantai-illan vietin rauhallisesti kotona katsellen elokuvia saksalaisin tekstein ja syöden sokeroituja manteleita. Nam! Sunnuntaina kylmästä säästä huolimatta lähdin jälleen keskustaan kuljeskelemaan. Tein ikkunaostoksia Maximilianstrassella, jonka varrella sijaitsevat kaikki merkkiliikkeet, tutkiskelin Isar-joen viertä kulkevaa Isarradweg lenkkipolkua ja päädyin lopulta kutsumaan Valentinan Cafe Luitpoldiin, jossa taannoin yksin ollessani keskustelin sen vanhemman saksalaisen herrasmiehen kanssa. Paikka on aivan ihana ja elegantti, mutta toki myös hieman hintava. Päädyttiinkin sitten juomaan pelkät kaakaot, vaikka molemmilla olikin hieman nälkä. Kaakao teki kuitenkin erityisesti mulle hyvää, koska olin napannut vähä kylmää todennäköisesti pe.- la. välisenä yönä baarihepeineissä kuljeskellessani. Voin kertoa, että niin sinnikkäässä räkätaudissa, kuin tämä kyseinen tartunta oli, ei ollu kovin mukava lentää – olin täysin kuuro oikeestaan koko täälä kotonaoloaikani. :D Toivotaan, että huomenna Saksaan palatessa korvat eivät menisi ihan niin lukkoon ja tukkoon.

Edellä kerrotun viikonlopun jälkeisenä maanantaina 21. päivä Annu sitten jo tulikin, mutta kuvailen meidän seikkailut vasta seuraavalla postauskerralla koto-Saksasta. Bis denn! 

Jokainen Valon Soturi on haavoittanut rakastamaansa ihmistä. Sen vuoksi hän on Valon Soturi, siksi että hän on kokenut tuon kaiken, eikä ole menettänyt toivoaan tulla paremmaksi.

- Paulo Coelho