Die letzte Woche

Muistaako enää kukaan muutama vuosi takaperin buumia, kun kaikki taiteilivat kahvipaketeista laukkuja? Naja, en minäkään muistanu ennen kuin vastaan marssi tyttö, jolla oli samanlainen kyärelmä olkapäällä, mutta Ritter Sportin pakkauksista tehtynä. Ja se – täytyy myöntää, oli kyllä aika cooli! :D

Näitä tosin saa ihan netistäkin tilattua, ettei tarvi itse välttämättä värkkäillä. Mikä sopii paremmin kuin hyvin tällaisille käsitöissä täysin lahjoja vaille jääneille kuten allekirjoittanut. ;D
Ja kun Rittereistä nyt päästiin puhumaan, nautiskelin jälleen menneellä viikolla Tengelmanin valikoimista, kun kohdalle osui uutukaisia ihanaisia ja koska kyseessä oli selvästi kausituote, päätin ostaa yhden jokaista sorttia! Olen siis täysin mainonnan orja ja yhtä lailla menen valtavirralle suunnattujen kikkojen ansaan. :D

Tosin kaikki joutavat tulijaisina kotiin asti sillä meneillään on tämän viikon aikamoinen 0-dietti. Tai ei nyt ihan, mutta jotain yhtä tiukkaa. Lauantaina nimittäin häämöttää Pacifique eikä mahan saisi pömpöttää kaikkea ihanaa baijerilaista hiilihydraattimössöä! :D Mietiskelin itse asiassa joulun jälkeen vaihtoehtoja karistaa täällä kinkkukilot pois ja pohdin myös niin kutsuttua ”karppaamista”. Mutta kun rupesin tarkemmin miettimään, että jos jätä hiilihydraatit pois mitä mä loppujen lopuksi saan täällä syödä? Vastaus oli etten oikeastaan mitään! :D Saksalaisethan eivät tunne kuin kaksi vihannesta: viljan ja perunan. Kaikki – ja kun sanon kaikki, tarkotan todella kaikki on koostumukseltaan pelkkää hiilihydraattia. Pastaa syödään kaikissa muodoissa baijerilaisista perinneruoista puhumattakaan! Kevyeksi lounaaksi on toki tarjolla imbisstä eli välipalaa monissa muodoissa mikä tarkoittaa käytännössä herkullisia täytettyjä sämpylöitä, patonkeja ja panineja, mutta vielä ei ole tullut vastaan ehtaa ruisleipää vaan kaikki on kahden vehnäpullaviipaleen välissä. Niin karppaa siinä sitte! Luovuin siis tyystin ajatuksesta ja päädyin tuttuun ja turvalliseen ”syö vähemmän, liiku enemmän” -systeemiin. Kyseinen metodi puree vain niin hitaasti. Mutta mikä täytyy positiivisena seikkana sanoa ruuan ja juoman ympäriltä, niin täällä olen oppinut nauttimaan teetä kahvin sijaan mikä on ainakin mun kropalle osoittatunu huomattavasti paremmaksi vaihtoehdoksi. :] Sushia voi kanssa kaikenlaisista dieteistä huolimatta hyvällä omalla tunnolla popsia. Vaikka se paljon riisiä sisältääkin, on se niin puhdasta ja jollain tapaa kevyttä jo itsessään, ettei se tunnu missään. Ainakaan korvien välissä. :p

Mulla jäi edellisessä postauksessa sanomatta, että keskiviikkona 22. helmikuuta me juhlistettiin Saksan perheen kanssa mun synttäreitäni ja käytiin syömässä paikallisessa kiinalaisessa täällä Baldhamissa. Hieman joo oltiin myöhään matkassa, mutta kun itse suurena päivänä olin sowieso Suomessa ja sen jälkeen me kaikki oltiin vain jotenki kiireisiä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö? :]

Ja kyllä me kanssa syötiin – huh! Shiltonissa on mahdottoman hyvä ruoka. Jälkiruuaksi perhe tilasi hedelmälautasen, joka oli kuulemma jollain tapaa synttäriyllätys mulle. Siksi en tajunnut edes kuvaa napata, kun asetelma tuli ja se oli kahdessa tasossa niin, että alapuolinen lautanen oli täynnä kuivajäätä. Jään päälle tarjoilija sitten kaatoi kuumaa vettä ettekä uskokaan miten taianomaiselta se näytti, kun paksu höyry lipui lautasten välistä yli pöydän kaikkialle. Upeaa! Lisäksi Melly meni ovelana tyttönä sanomaan, että juhlimme juuri mun synttäreitä ja tiedusteli samalla ravintolan puolesta silloin tällöin jaettavia kalentereita. Ja löytyihän meille molemmille sellaiset kerta oli mun syntymäpäiväni ja kaikkea! :D Lisäksi sain tärkeän päivän kunniaksi kuvassa näkyvän kiinalaisen koristehiluvitkuttimen.

Torstaina ihka ensimmäisenä päivänä maaliskuuta käveleskelin keskustassa, kun Odeonsplatzilla tuli tämmöinen mainos vastaan: 

Ei sen puoleen, että mulla olisi ollut hajuakaan kuka on Kauko Räsänen (tähän mennessä oon toki jo tehnyt Googletukseni), mutta nimi on niin ehta suomalainen, että se iski heti silmään keskellä kaupunkia ja pienen tytön sydän aivan läikähti moisesta kytköksestä kotimaahan. :D

Samalla reissua pyörähdin myös kunnolla sisällä Odeonsplatzilla sijaitsevassa Theatinerkirchessä, jonka ovien näin olevan auki. Aiemmin olen ihaillut kirkkoa ainoastaan ulkopuolelta, mutta upealta se näyttää myös sisältä:

Kirkko rakennettiin vuosina 1663 – 1690 Baijerin kruununprinssi Max Emanuelin syntymän kunniaksi ja sen tuli vaaliruhtinatar Henriette Adelaiden sanojen mukaan olla ”kaunein ja arvokkain kirkko”. Ja molempia se onkin. :]

Kyseinen torstai sekä perjantai ja lauantai olivat kaikki täällä kunnon kevätpäivä. Parhaimmillaan päästiin varmaan 15 – 17 asteeseen, mikä tuntui suomitytöstä aivan uskomattomalta maaliskuun alkupäivinä. Meidän opettaja sanoo aina, että Münchenissä on nautittava säästä silloin, kun se on hyvä sillä koskaan ei tiedä milloin ja miten radikaalisti se muuttuu. Sen vuoksi menimme perjantaina kaikki yhdessä mukavan pienen ravintolan Biergarteniin oluelle ja puhumaan elämän syntyjä ja syviä (mitä me tosiin tehdään ihan jo pelkästään luokassakin) ja minä aina nälkäisenä ja valmiina uusiin makuelämyksiin myös lounasti samaan syssyyn.

Arnaud, Peder, Lucas, die Lehrerin Olga, Alena, Valentina, ich
 

erittäin (turhankin) sahraminen rapurisotto

Lauantaina metsästelin kaikenlaisia pieniä accessorizeja Pacifiqueta varten ja katsastin Valentinan kanssa uuden italialaisen Rosenheimar Platzilla. Ruoka oli joo hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta palvelussa oli kyllä valitettavasti parantamisen varaa. Nautinnollista silti ja ruokaa tärkeämpäähän oli klatschen eli juoruilu. :p Shoppaillessa Kaufhofilla eteen osui myös tämmösen merkin osasto, jota ei kyllä voi kuin ihmetellä!

Myös keskiviikkona oli nätti päivä. Mulla oli vasta iltapäivästä eteenpäin tunnit eli heräsin kohtalaisen ajoissa ja suuntasin kaupungille ottamaan vielä viimeisiä fiilistelyjä. Nautiskelin Odeonsplatzilla istuskellen kunnon baijerilaisen imbissin eli Huhn-Schnitzel -sämpylän: 

Lounaan jälkeen suunnistin Englischer Garteniin ja koska oli nätti päivä, ajattelin vihdoin ikuistaa Isarin surffarit. Kyllä, luitte oikein. Haus der Kunstin vieressä kulkevan sillan kohdalla on joen uomaa ruopattu niin, että vesi todella aaltoilee siinä kohdin virtausta ja jätkät (no miksei naisetkin) todella päivästä toiseen käyvät surffaamassa siellä! Aluksi vain kuulin muilta opiskelijoilta tämmöisestä hommasta, mutten tasan tarkkaan tiennyt missä kyseinen paikka on, mutta kerran ihan vain käveleskelin Englischer Gartenin eteläpuoliskolla, kun 3 – 4 hengen porukka näkyi talsivan märkäpuvuissa ja laudat kainalossa kohti Isaria. :D Joten eilen päätin varta vasten kuvaamista varten mennä paikalle, koska se on loppujen lopuksi aika lähellä uutta koulua. Kyllä! Myös koulu on muuttanut. Syytä en tiedä – kenties pelkästään pinnallisista tekijöistä. Rakennus Münchner Freiheitilla oli jo aika vanha, kun taas nämä uudet tilat Lehelissä ovat ihan vasta valmistuneessa suuressa toimistokeskittymässä. Valitettavasti Lehel on alueena vain huomattavasti kalliimpi ja chickimpi, mutta kait uusi rakennus lasiseinineen ja muine moderninen elementteineen korvaa kyseisen haittapuolen. Sowieso koulu on kuitenkin nyt hieno ja halpoihin ruokapaikkoihin esim. vanhan koulun alueella Münchner Freiheitilla ei ole metrolla mitenkään sietämättömän pitkä matka. 

Vihdoin kouluun tallustellessani kiinnitti huomion näin vekkuli Mini: (vaikken Red Bullin ystävä henk.koht. juuri olekaan.. mutta Minin sitäkin enemmän!)

Torstai-illaksi (koska Valentinalla oli jo perjantai-iltapäivällä lento kotiin) sovimme menevämme kaikki yhdessä syömään L'Osteriaan viettääksemme minun "jäähyväiseni" - tai eihän kyseinen sana noita "-merkkejä periaatteessa edes kaipaa, koska nehän ne olivat. Muut lentäisivät ainoastaan lomalle kotiin, mutta minä en tulisi enää takaisin. :<

L'Osteriassa jouduimme alkuun hieman odottelemaan ja olimme jo aikeissa muuttaa suunnitelmia ja mennä toiseen ravintolaan, mutta minä illan päätähtenä tahdoin ehdottomasti syödä juuri sielä ja lopulta vapautui myös meidän mentävä paikka. Tilasimme kaikki vähän kaikkea ja söimme toistemme lautaislta, sillä pizzat etenkin ovat L'Osteriassa niin suuria, että ne on pakko puolittaa jonkun kanssa. Pastan ystävänä tilasin itselleni Frutti Di Mare linguinen, jota sitäkin sitten ähkyn partaalla mielelläni jaoin. :D

Lucas, Peder, Arnaud, Valentina, ich, die Lehrerin Olga

Muut suuntasivat illallisen jälkeen omille teilleen, mutta minä, Valentina ja Peder lähdimme kolmisin metsästämään torstai-illan kuumia opiskelijabileitä, joita ei millään tahtonut löytyä. Sugar, jonka Valentina ja Peder olivat muutama viikko takaperin todenneet hyväksi paikaksi, olikin kiinni!

ilmassa aistittavissa pettymystä? :D

Löysimme tiemme lopulta myös ihan ookooksi todettuun Rubyyn, jossa ei tosin meidän lisäksi ollu kuin kaksi kanaa ja naurettavasti tanssiva nuori pariskunta. Mutta mehän kiskottiin Tequilaa sitten senkin edestä! No ei kuitenkaan - vaikka melkein kyllä. :D Siitä huolimatta, että meillä oli ihan hauskaa, suuntasin kuitenkin hyvissä ajoin kotiin, sillä halusin herätä hyvissä ajoin vielä tunnelmoimaan mun puolen vuoden aikastai kotikaupunkiani ja olla myös kaikinpuolin freesi mun viimeisenä päivänäni koulussa.

Perjantai aamulla kävin karkottamassa mahdollisen krapulan poikasen lenkillä ja törmäsin samalla tälläiseen liikennemerkkiin, joka aiheutti kovasti kyllä hilpeyttä. :> Kaikkea sitä kanssa pitää tiellä liikkuessaan varoa ja etenkin, kun ajattelee, että eletään 1,7 miljoonan ihmisen suurkaupungissa (vaikkakin käytännössä katsoen sen "laitamilla" eli noin 30 km ytimestä)

Päivän käynnistyttyä lähdin viimeistä kertaa kohti keskustaa ja kuljin lempikatuni koko kaupungissa eli Marienplatzilta Odeonsplatzille johtavan Theatinerstrassen, joka on täysin kävelykaduksi hiljennetty ja täynnä ihania chick-kahviloita ja hieman parempia vaateliikkeitä. Ikuistin kuvan Cafe Maelun houkuttelevasta tiskistä, josta en koko puolen vuoden aikana kertaakaan kuitenkaan muka löytänyt aikaa nautiskella. On siis ainakin yksi erittäin hyvä syy palata Müncheniin asap! :] <3

Huomenna aamusta tosiaan sitten koittaa departure. Fiilikset on tosi ristiriitaiset. En oikein vielä edes tajua, että se on loppu nyt, vaikka koko illan oonkin laukkuja pakkaillut. Katsotaan sitten ensi viikon alussa miltä kotona tuntuu.

Ei satamasta lähteminen, vaan sinne saapuminen määrittää matkan onnistumisen.
- Henry Ward Beecher

Das Leben im Bayern

Selailin ennen tämän tekstin kirjoittamisurakkaan tarttumista tuota Arkisto-välilehteä ja täytyy kyllä myöntää, että tällä kuusiosaisen jälkimmäisellä puoliskolla ihan havaittavasti oon laiskistunu tämän bloggailun suhteen. Jollain tapaa oon laiskistunu kyllä kaiken tekemisen suhteen. On siis ehkä ihan hyvä, että täältä tullaan lähes tasan viikon päästä kotiin, sillä siellä odottaa sitte semmonenkin urakka, että tietää varmasti joka päivä mitä tehdä! :D

Mutta tosiaan, viimeisiä viedään ihan käytännössä sillä tänään on ihka viimeinen sunnuntai tätä kuuden kuukauden kokemusta. Vietin sen itse asiassa vuonna 08 yläasteelta toteutetun luokkaretken jälkiä seuraillen ja fiilistellen jollain tavalla tuttujen maisemien nostalgiaa. :] Kävin kuvauttamassa silloisen nuorisohotellin (tai oikeastaan hostellin), jossa me majoituttiin ja käveleskelin Theresienwiesen reunamilla, joka siis on alue, jossa Oktoberit järjestetään. Näin ankealta se tähän aikaan vuodesta näyttää eli Frühlingsfestejä (toisin sanoen kevään pikku Oktoberfestejä) vain odotellessa:

Alun perin mulla oli tarkoituksena käydä tsekkaamassa BMW Weltissä yksi nyt neljänä sunnuntaina järjestettävistä jazz-konsertti, mutta vapaa sisäänpääsy varmisti uskomattoman pitkän jonon, johon en sitte jaksanu lähteä mukaan. Kiersin siis omaksikin hämmästyksekseni Weltin näyttelyn, josta jopa hieman tunsin nauttivani – minä, joka olen henkeen ja vereen Audi-tyttö enkä siedä koko kolmen kirjaimen merkkiä. Joo joo, tiedän kyllä, että Bayerische Motoren Werke on valmistanut myös mun ihanaisen Minini, mutta se on täysin eri asia! :p Jonka johdosta matkalta BMW Weltiin löytyi mulle pyhiinvaelluskohde. Jo tämän takia on tultava takaisin Müncheniin ASAP: 

Kun nyt päästiin autoista puhumaan, niin mua on aamulla asemalle polkiessani usein naurattanut lähes tuossa naapurissa olevan talon piha, jonka voisin kuvitella kuvastavan mun pihaani muutaman vuoden päästä. En ole enää varma, oonko mä täällä hehkuttanut lähistöllä asuvaa Aston Martinia, jonka mörinöistä oon muutaman kerran lenkillä ollessani saanut nauttia. Moiset äänet saa kyllä vannoutuneen Porsche-faninkin mukavasti kananlihalle. Joten kyllä, voin nähdä tulevaisuuden pihani tällaisena:  

Lisäksi mä kohtasin tänään kaupungilla seikkaillessani Mustan Helmen! Aika coolia. :D 

Hahmotellessani ääriviivoja tälle mun tämänkertaiselle tekstilleni, halusin alusta asti mahduttaa mukaan faktan siitä, että meidän suomalainen VR toimii kuulkaa ihmiset oikeesti tosi hyvin. Mulla ei ole perjantain 17. helmikuuta jälkeen ollu enää mitään pahaa sanottavaa kyseisestä firmasta, kun näin miten sekaisin kunnioitettu Deutsche Bahn voi hommansa saada ja samalla koko helvetin kaupungin! :D S-Bahnin tekniikassa ilmeni aamukahdeksan maissa jonkinlainen häiriö, joka jatkui pitkälle yöhön ja voitte vain kuvitella miten paniikissa ihmiset ovat, kun kotiin pääsystä 40 – 45 km päähän ole mitään takuita. Oli kyllä iloinen meininki (lue: täysin sekasortoinen kuhina) kaikilla juna-, metro- ja ratikka-asemilla. :D Joten tästedes mä tunnustan ich <3 VR -suuntausta.

Sunnuntaina 19. helmikuuta meidän opettaja oli luvannut viedä meidät teatteriin – eikä ihan mihin tahansa teatteriin vaan improvisaatioteatteriin. Myös hän itse harrastaa jollain tasolla kyseistä kulttuurimuotoa ja on siitä ihailtavan innostunut. Mutta kyllä meidän kaikkien mielestä ilta oli tosi hieno kokemus ja tarkoitus olisi järjestää itsemme vaikka ihan päimmekin sinne vielä uudestaan.

Teatterisali oli Tampereen Palatsin tyylinen täynnä pöytiä siellä täällä ja monet ihmiset aloittivat esityksen kunnolla illastaen. Mekin juotiin yhdessä oluet ja syötiin Tacoja, mikä oli jo itsessään tosi viihdyttävää. :p Mutta täytyy sanoa, etten ole kyllä pitkään aikaan nauranu niin paljon, kuin sinä iltana. Esiintyvä porukka koostui kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä, joista toinen toimi pianistina. Jo sekin oli ällistyttävää, miten ihan out of the blue kaveri kyhäsi lavalla tapahtumaan teemaan sopivaa taustamusiikkia ja ääniefektejä. Yleisö osallistui esitykseen antamalla lyhyille kohtauksille mm. tapahtumapaikkoja, hahmojen luonteenpiirteitä, tiettyjä sanoja joita tuli käyttää jne. Moinen esiintyminen vaatii käsittämätöntä kekseliäisyyttä ja ihan oikeaa talenttia. Hieno ilta kaikin puolin. :]

+ Peder kameran takana

Tämän uuden ja viimeksi kirjoitetun postauksen välissä olen ehtinyt myös tehdä mm. yhden lastenhoitokeikan kyseiselle suomalaiselle perheelle, johon tutustumisesta kirjoitin jo aiemmin, meikkailla mun host-pikkusiskoni kanssa, jonka tuloksia tulee tässä

juhlia Karnevaalit eli baijeriksi Faschingit ja käydä Sveitsissä! Täällä katolisessa Keski- ja Etelä-Euroopassa Karnevaalit on valtavan kova sana ja niitä juhlitaan parhaimmillaan kuukausitolkulla. Saksassa suurimmat pippalot järjestetään Kölnissä ja Baijerin alueella Faschingit kestivät noin viikon. Saksalaisille Karnevaalit ovat heidän omien sanojensa mukaan ”viides vuodenaika”, mikä kuvaa siis aika osuvasti viikon ryyppyputken suosiota. ;] Luonnollisesti Krapfenit eli suomalaisittain Berliininmunkit kuuluvat myös tähän kyseiseen juhlaan (vielä ei nimittäin ole tullut vastaan juhlapyhiä, jolloin niitä muka ei syötäisi..) Koko urakka huipentuu lopulta Karnevaalitiistaihin, jolloin mekin jälleen meidän ihana opettaja seuranamme suunnattiin Viktualienmarktille, jossa suurimmat häppeningit olivat ja jonka ympäristössä Münchenin Fasching-erikoisuus eli tanssivat markkinamyyjät esiintyivät. Seuraavassa hieman valokuvasadon parhaimmistoa:

kastelukannu. ;D

V for Vendetta.

kunnon Venetsialaiset

meidän Alena-taitelijan taidonnäytteitä Carmenin kasvoissa

Porukalla me sitten nautiskeltiin skumppapullo ja fiilisteltiin ympäristön juopuneesta tunnelmasta. :D Fasching-viikko on nimittäin useimmissa regiooneissa lomaviikko, mikä tarkoittaa, että suurimpana juhlapäivänä tiistaina on Marienplatzilla aloiteltu jo hyvissä ajoin kello 8. – 9.00 aikoihin. ;] Illasta me suunnattiin Pederin kanssa katsastamaan paljon puhutti chick-baari P1, jonne ei välttämättä aina edes lasketa sisälle – tummempihipiäisillä ei kyseiseen paikkaan ole juurikaan asiaa eikä usein pelkillä opiskelijoillakaan. Mutta eihän meillä kahdella skandilla yhdessä ollu mitään ongelmaa! :D Faschingien aikaan tosin jokainen baari oli niin täynnä ja porukka jo niin juovuksissa, ettei meillä lopulta erikoisen kivaa ollu. Täytynee testata normaalitilassa toimiva P1 joskus myöhemmin, mistä saa jälleen yhden hyvän uuden syyn mun ”Miksi TÄYTYY palata Müncheniin” –listalleni.

die Lehrerin Olga, Alena, Peder, ich, Suela, Valentina, Carmen

aina joo vähä pitää olla tissit tiskissä, kun illalla lähtee ulos. ;p

Hieman haikea olo siis kaikella tapaa on, mutta yritän ottaa viimeisestä viikosta vielä kaiken irti ja valittelen surkeaa fiilistäni tänne sitten kotopuolesta. Tähän postaukseen moinen toiminta ei kuulu. Mutta tietysti alitajuntaisesti laskee päiviä – jollei jopa tunteja, vaikka yrittää elää vielä normaaleja päiviä ennen departurea ja se vaikuttaa tietysti kaikkeen. Ennen kaikkea tästä ajasta tulee luonnollisestikin ikävöimään ihmisiä ja niiden merkityksen ja vaikutuksen omaan itseensä tajuaa varmaan vasta paljo myöhemmin. Jokainen kohtaamamme persoona jättää meihin kuitenkin aina jälkensä – suuremman tai pienemmän, eikä niitä jälkiä kykene välttämättä pyyhkimään pois, vaikka jostain syystä tahtoisikin. Josta saadaan jälleen uusi syy palata tänne katsomaan kaikkia niitä muhun jälkensä jättäneitä. :] 

Viime viikonlopun 24. – 26. helmikuuta vietin tosiaan rajan tuolla toisella puolen eli Sveitsissä. Vierailin siellä erään tuttavapariskunnan luona, jotka pari vuotta takaperin ottivat ja muuttivat Suomesta pysyvästi pieneen Törbeliin lähellä Italian ja Sveitsin rajaa. Majoitukseni sijaitsi siis noin 500 hengen kylässä 1500 metrissä ja maisemat aamupalapöydästä näyttivät tältä: 

Törbeliä

Saavuin siis perille Vispin asemalle perjantaina iltapäivästä noin päälle 7-tuntisen junamatkan jälkeen. Täällä on tuo junailu hieman erilaista kuin Suomen litteällä kamaralla eikä puhelimessa puhumista juuri voi ajatella ainaisten tunneleiden takia. Mutta matka molempiin suuntiin meni kaiken kaikkiaan aika hyvin, vaikka paluumatkalla jonkinlaista hämminkiä mulla lipun kanssa hieman olikin. Esittämällä tyhmää turistia pääsin aika hyvin siitäkin pälkähästä – se juoni toimii sitte aina. ;]

Matka kylään muutaman sadan metrin korkeuteen oli kyllä ensimmäisellä kerralla aika mielenkiintoinen. Vasta nyt mä tiedän, mitä ihan oikea serpentiinitie on ja mitä kapea ihan todellisuudessa tarkottaa. :D Mutta ihmeekseni en panikoinut niin pahoin mitä olin kuvitellut. Lauantainen matka laaksosta laskettelemaan tälläiselläkään vehkeellä ei ollut niin paha mitä odotin:

Ehkä mä olen pääsemässä hyvää vauhtia yli mun hullusta korkeanpaikankammostani? Wohoo!

Perjantaina sain siis opastetun kierroksen tutustua pikkuruiseen Törbeliin ja mahdollisuuden tavata myös nykyisellään paikallisen taitelijan Helen Güdelin, joka osoittautui kaikella tapaa erittäin mielenkiintoiseksi ja elämässään paljon nähneeksi persoonaksi. Sellaisiahan ne taiteilijat aina pakkaavat olla – tavattoman mielenkiintoisia ja erityisiä ihmisiä. Melkein oli tarttua taulukin mukaan, mutta se ei olisi mun huoneeni väritykseen valitettavasti kuitenkaan sopinut. Schade. :/

Lauantai vierähti viiden tunnin laskettelu-urakan kanssa aivan henkeäsalpaavissa maisemissa. Ei voinut kyllä enää puhua elämän ”pienistä” iloista, kun aurinko paistoi ja rinteet olivat loistokunnossa, jalassa oli lähes tuliterä Burton ja joka puolelta vuoret syleilivät laskijaa. Upeaa!

On tähän postaukseen nyt yksi ruokakuvakin mahdutettava ja se on tällä kertaa sveitsiläisestä perinneherkusta Käseschnittestä, jonka nautiskelin in the middle -skissä. ;>

Valitettavasti olin pystynyt järjestään mun kouluni takia vain lyhyen visiitin Wallisin maisemiin ja jouduinkin jo sunnuntaina aamupäivästä ottamaan junan takaisin Müncheniin kera helvetin kipeiden jalkojen ja mahtavan uuden kokemuksen, sillä vierailu oli lisäksi mun ensimmäinen kertani ylipäätään Sveitsissä enkä olisi hulppeampaa miljöötä voinut neitsytreissulleni toivoa. Kiitos Maipi ja Jussi! :]

Lupaan teille postauksen vielä ennen kotiinpaluuta. Nyt kun se on tänne oikein räntättynä, mun pitää semmonen todella kirjottaa enkä pääse valtavan kiireellisyyteni eli todellisuudessa laiskuuteni avulla välttämään tätä tehtävää. Joten bis bald siis! 

Valon Soturi panee sydämensä alttiiksi vain jonkin sellaisen puolesta, joka on vaivan arvoinen. 

- Paulo Coelho