Die Rückkehr

Huh, long time no write! Ei sen puoleen, että tänne Münchenin arkeen mitään sen ihmeellisempää kuuluisi: juhliminen on yhä yhtä olematonta ja pääsykoekirjojen sivuja sukellellaan läpi. Menneen viikonlopun vietin kuitenkin jälleen kotosalla Suomessa, sillä otin maanantaina osaa enkun yo-kuunteluun. Viime keväänä jäi arvosana harmillisesti pistettä vaille E:ksi, niin ajattelin tällä kertaa sitten ottaa sen ja vielä ihan puhtaasti. Joten drück Daumen eli pitäkää peukkuja mulle!

Lensin siis tosiaan torstain ja perjantain vastaisena yönä Vaasaan ja eilen keskiviikkona jälleen takasin tänne ”etelään”. Lentäminen – täytyy sanoa, on kyllä loistavaa aikaa työskennellä tai ihan päinvastaisesti rentoutua. Mäkin käytin 2 h ja 55 min. hyväkseni mm. pääsykoekirjoja lukien (meneillään Johtaminen ja organisointi), hahmotellen tätä kyseistä blogitekstiä ja NUKKUEN, sillä osasin jo ennalta varautua, että tiedossa oli kunnon partyt aika pakottavasta syystä eli munkin täytyi jo kotoa asti asennoitua menemään. Omaa uuden vuosikymmeneni urkeamistani juhlin nimittäin lauantaina kotona Kjoella paikallisessa Krouvissa hyvässä seurassa. Täytyi kuitenkin antaa mahdollisuus myös mun ystävilleni täällä Saksassa pitää juhlat mun kunniakseni ja siksi päätettiin, että me Pederin kanssa oltaisiin yhdessä juhlakaluja, sillä Pederin päivä oli genau eilen 15. helmikuuta.

Kotiin päästyäni en siis juuri muuta ehtinyt, kuin rehata laukun yläkertaan ja parannella pakkelia, kun jo piti polkaista asemalle nappaamaan juna kohti keskustaa ja Americanosta. Teemana oli koko illan kaksi yhden hinnalla (niin sisäänpääsy kuin juomatkin) eli mentaliteetti oli joko itsekkäämmällä tavalla ”minä humallun tänä iltana kunnolla” tai sitten ”kaverille kanssa”. Molempia tyylejä näkyi käytettävän. ;D Klubisivustoilta löytyi illasta pari hyvää otosta tännekin liitettäväksi:

synttärisankarit

Mutta mitään sen järisyttävämpää ei tosiaan täällä Saksanmaalla ole viime aikoina tapahtunut. Luonnollisestikin kävin täyttämässä kansalaisoikeuteni myös toisella kierroksella ja raahasin itseni torstaina 26. päivä kauas Bogenhaseniin Suomen konsulaatin tiloihin. Mun kohdallani ei onneksi ilmennyt minkäänlaista eturistiriita jatkokierroksen kahden ehdokkaan välillä. Pitäydyin samassa miehessä kuin ensimmäiselläkin kerralla. Nyt olivat kuitenkin järjestäjät saaneet äänestyspaikalle oikein jonkin sortin koppikyhäelmänkin! Annoin siitä tietysti positiivista palautetta. ;D

Taannoin vaeltelin myös enemmän tai vähemmän päättömästi Tengelmannin käytäviä, kun eräällä nurkalla mun silmiini osui Pågeneita! Tuli niin kotoisa olo, että ostin heti pussillisen. Pågenit on kuitenkin ihan parhaita. ;> 

Viime postauksessa hehkutin lumen tuloa, mutta olin kuin olinkin oikeassa – eihän se kauaa maassa pysynyt. Sätin itteäni, etten havainnut napata teille kuvaa samoihin kellon aikoihin seuraavana aamuna, mitä olin ottanut lumentäyteisen otokseni viime kirjoituksen liitteenä. Kaikki oli nimittäin jälleen ihan vihreää ja tiet lossakolla. Mutta seuraava lumiaalto mun ennustuksistani huolimatta sitten jo pysyikin ja ”meitä saksalaisia” koetteli muutaman viikon oikein kunnon pakkaset. Eteisen digitaalinen mittari näytti eräänä maanantaiaamunakin pelkkää XXX – sen asteikko taisi loppua -1 asteeseen. Pääsin kuitenkin pakkasia onneksi pakoon Suomeen, kun siellä sopivasti lauhtui mun vierailuni ajankohdaksi, mutta nyt on täälläkin jälleen mittari nollassa ja vaikka lunta on jopa puolisen metriä, se on semmoista märkää, painavaa ja inhottavaa. Yäk! :p

Münchenin pakkasia pääsin kyllä jo aiemmin hieman pakosalle, kun hyppäsin muutaman tutun suomalaisen kaverin peesiin heidän tehdessään loman pit-stopinsa tänne Müncheniin. Täältä he jatkoivat sitten minä mukanansa junalla (tai käytännössä lopulta aika monella sellaisella.. ;D ) Badgasteiniin, jossa siis viettelin helmikuun ensimmäisen viikonlopun! Luonnollisesti, kun ammattimaisesta urheilijapoikaporukasta oli kyse, aktiviteetteihin kuului laskettelun lisäksi huolellinen nesteyttäminen. ;> Mulla oli siis kaikin puolin loistava viikonloppu ja onhan toi Alppeja alas tuleminen hieman erimoista laskettelua mitä Levillä tulee harrastettua. Upea kokemus!

huipulla ei tuullut

virallinen after-ski biisi. ;]

Yhtenä menneenä perjantaina vierailin myös erään täällä myös väliaikaisesti asuvan suomalaisperheen luona. Meidät saattoi itse asiassa yhteen mun opettajani, joka työskentelee EF:n koulun lisäksi jossain toisessa kielikoulussa täällä Münchenissä ja hän tuli maininneeksi hänen toisen luokkansa suomalaisopiskelijoista. Reippaana tyttönä otin tiedon heti haraviini ja olin kyseisiin opiskelijoihin yhteydessä. Tuntuu ihanalta välillä pystyä puhumaan näissä ympyröissä myös suomea ja koska välillä sitä tuntee itsensä aika yksinäiseksi ainoana suomalaisena koko koulussa. Mun täällä oloaikanani ei ole päästy lähemmäksi kuin Ruotsin rajalle silloin, kun Gustav vielä opiskeli EF:llä. Suomalaiset tuntuvat suuntatuvan enenevissä määrin englanninkielisiin ja etenkin mahdollisimman lämpimiin kohteisiin. Münchenin äären lumiset Alpit ei tunnu kiinnostavan ketään. Miten harmillista upean kaupungin, maan ja mahdollisuuksien tuhlausta, sanon minä! :D Paistaa varmasti aika selvästi tekstistä läpi, että oon tosi tyytyväinen ja ihan suoraan sanottuna onnellinen mun toisesta kodistani täällä ja tästä mahdollisuudesta, mikä mulle on annettu. Ehkä sanon taas vain suoraa, niin kuin mulla tapana on eli KIITOS äiti ja isi. :] <3

Tähän on mun mielestä tällä kertaa aika hyvä päättää. Ja loppuun tietysti jälleen jotain ajateltavaa, joka tällä kertaa jäljittelee erästä meidän isän suosikkilausahduksista: 

Kehittyminen on mahdotonta, jos tekee kaiken samalla tavalla, kuin on tehnyt tähänkin asti.