Die letzte Woche

Muistaako enää kukaan muutama vuosi takaperin buumia, kun kaikki taiteilivat kahvipaketeista laukkuja? Naja, en minäkään muistanu ennen kuin vastaan marssi tyttö, jolla oli samanlainen kyärelmä olkapäällä, mutta Ritter Sportin pakkauksista tehtynä. Ja se – täytyy myöntää, oli kyllä aika cooli! :D

Näitä tosin saa ihan netistäkin tilattua, ettei tarvi itse välttämättä värkkäillä. Mikä sopii paremmin kuin hyvin tällaisille käsitöissä täysin lahjoja vaille jääneille kuten allekirjoittanut. ;D
Ja kun Rittereistä nyt päästiin puhumaan, nautiskelin jälleen menneellä viikolla Tengelmanin valikoimista, kun kohdalle osui uutukaisia ihanaisia ja koska kyseessä oli selvästi kausituote, päätin ostaa yhden jokaista sorttia! Olen siis täysin mainonnan orja ja yhtä lailla menen valtavirralle suunnattujen kikkojen ansaan. :D

Tosin kaikki joutavat tulijaisina kotiin asti sillä meneillään on tämän viikon aikamoinen 0-dietti. Tai ei nyt ihan, mutta jotain yhtä tiukkaa. Lauantaina nimittäin häämöttää Pacifique eikä mahan saisi pömpöttää kaikkea ihanaa baijerilaista hiilihydraattimössöä! :D Mietiskelin itse asiassa joulun jälkeen vaihtoehtoja karistaa täällä kinkkukilot pois ja pohdin myös niin kutsuttua ”karppaamista”. Mutta kun rupesin tarkemmin miettimään, että jos jätä hiilihydraatit pois mitä mä loppujen lopuksi saan täällä syödä? Vastaus oli etten oikeastaan mitään! :D Saksalaisethan eivät tunne kuin kaksi vihannesta: viljan ja perunan. Kaikki – ja kun sanon kaikki, tarkotan todella kaikki on koostumukseltaan pelkkää hiilihydraattia. Pastaa syödään kaikissa muodoissa baijerilaisista perinneruoista puhumattakaan! Kevyeksi lounaaksi on toki tarjolla imbisstä eli välipalaa monissa muodoissa mikä tarkoittaa käytännössä herkullisia täytettyjä sämpylöitä, patonkeja ja panineja, mutta vielä ei ole tullut vastaan ehtaa ruisleipää vaan kaikki on kahden vehnäpullaviipaleen välissä. Niin karppaa siinä sitte! Luovuin siis tyystin ajatuksesta ja päädyin tuttuun ja turvalliseen ”syö vähemmän, liiku enemmän” -systeemiin. Kyseinen metodi puree vain niin hitaasti. Mutta mikä täytyy positiivisena seikkana sanoa ruuan ja juoman ympäriltä, niin täällä olen oppinut nauttimaan teetä kahvin sijaan mikä on ainakin mun kropalle osoittatunu huomattavasti paremmaksi vaihtoehdoksi. :] Sushia voi kanssa kaikenlaisista dieteistä huolimatta hyvällä omalla tunnolla popsia. Vaikka se paljon riisiä sisältääkin, on se niin puhdasta ja jollain tapaa kevyttä jo itsessään, ettei se tunnu missään. Ainakaan korvien välissä. :p

Mulla jäi edellisessä postauksessa sanomatta, että keskiviikkona 22. helmikuuta me juhlistettiin Saksan perheen kanssa mun synttäreitäni ja käytiin syömässä paikallisessa kiinalaisessa täällä Baldhamissa. Hieman joo oltiin myöhään matkassa, mutta kun itse suurena päivänä olin sowieso Suomessa ja sen jälkeen me kaikki oltiin vain jotenki kiireisiä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö? :]

Ja kyllä me kanssa syötiin – huh! Shiltonissa on mahdottoman hyvä ruoka. Jälkiruuaksi perhe tilasi hedelmälautasen, joka oli kuulemma jollain tapaa synttäriyllätys mulle. Siksi en tajunnut edes kuvaa napata, kun asetelma tuli ja se oli kahdessa tasossa niin, että alapuolinen lautanen oli täynnä kuivajäätä. Jään päälle tarjoilija sitten kaatoi kuumaa vettä ettekä uskokaan miten taianomaiselta se näytti, kun paksu höyry lipui lautasten välistä yli pöydän kaikkialle. Upeaa! Lisäksi Melly meni ovelana tyttönä sanomaan, että juhlimme juuri mun synttäreitä ja tiedusteli samalla ravintolan puolesta silloin tällöin jaettavia kalentereita. Ja löytyihän meille molemmille sellaiset kerta oli mun syntymäpäiväni ja kaikkea! :D Lisäksi sain tärkeän päivän kunniaksi kuvassa näkyvän kiinalaisen koristehiluvitkuttimen.

Torstaina ihka ensimmäisenä päivänä maaliskuuta käveleskelin keskustassa, kun Odeonsplatzilla tuli tämmöinen mainos vastaan: 

Ei sen puoleen, että mulla olisi ollut hajuakaan kuka on Kauko Räsänen (tähän mennessä oon toki jo tehnyt Googletukseni), mutta nimi on niin ehta suomalainen, että se iski heti silmään keskellä kaupunkia ja pienen tytön sydän aivan läikähti moisesta kytköksestä kotimaahan. :D

Samalla reissua pyörähdin myös kunnolla sisällä Odeonsplatzilla sijaitsevassa Theatinerkirchessä, jonka ovien näin olevan auki. Aiemmin olen ihaillut kirkkoa ainoastaan ulkopuolelta, mutta upealta se näyttää myös sisältä:

Kirkko rakennettiin vuosina 1663 – 1690 Baijerin kruununprinssi Max Emanuelin syntymän kunniaksi ja sen tuli vaaliruhtinatar Henriette Adelaiden sanojen mukaan olla ”kaunein ja arvokkain kirkko”. Ja molempia se onkin. :]

Kyseinen torstai sekä perjantai ja lauantai olivat kaikki täällä kunnon kevätpäivä. Parhaimmillaan päästiin varmaan 15 – 17 asteeseen, mikä tuntui suomitytöstä aivan uskomattomalta maaliskuun alkupäivinä. Meidän opettaja sanoo aina, että Münchenissä on nautittava säästä silloin, kun se on hyvä sillä koskaan ei tiedä milloin ja miten radikaalisti se muuttuu. Sen vuoksi menimme perjantaina kaikki yhdessä mukavan pienen ravintolan Biergarteniin oluelle ja puhumaan elämän syntyjä ja syviä (mitä me tosiin tehdään ihan jo pelkästään luokassakin) ja minä aina nälkäisenä ja valmiina uusiin makuelämyksiin myös lounasti samaan syssyyn.

Arnaud, Peder, Lucas, die Lehrerin Olga, Alena, Valentina, ich
 

erittäin (turhankin) sahraminen rapurisotto

Lauantaina metsästelin kaikenlaisia pieniä accessorizeja Pacifiqueta varten ja katsastin Valentinan kanssa uuden italialaisen Rosenheimar Platzilla. Ruoka oli joo hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta palvelussa oli kyllä valitettavasti parantamisen varaa. Nautinnollista silti ja ruokaa tärkeämpäähän oli klatschen eli juoruilu. :p Shoppaillessa Kaufhofilla eteen osui myös tämmösen merkin osasto, jota ei kyllä voi kuin ihmetellä!

Myös keskiviikkona oli nätti päivä. Mulla oli vasta iltapäivästä eteenpäin tunnit eli heräsin kohtalaisen ajoissa ja suuntasin kaupungille ottamaan vielä viimeisiä fiilistelyjä. Nautiskelin Odeonsplatzilla istuskellen kunnon baijerilaisen imbissin eli Huhn-Schnitzel -sämpylän: 

Lounaan jälkeen suunnistin Englischer Garteniin ja koska oli nätti päivä, ajattelin vihdoin ikuistaa Isarin surffarit. Kyllä, luitte oikein. Haus der Kunstin vieressä kulkevan sillan kohdalla on joen uomaa ruopattu niin, että vesi todella aaltoilee siinä kohdin virtausta ja jätkät (no miksei naisetkin) todella päivästä toiseen käyvät surffaamassa siellä! Aluksi vain kuulin muilta opiskelijoilta tämmöisestä hommasta, mutten tasan tarkkaan tiennyt missä kyseinen paikka on, mutta kerran ihan vain käveleskelin Englischer Gartenin eteläpuoliskolla, kun 3 – 4 hengen porukka näkyi talsivan märkäpuvuissa ja laudat kainalossa kohti Isaria. :D Joten eilen päätin varta vasten kuvaamista varten mennä paikalle, koska se on loppujen lopuksi aika lähellä uutta koulua. Kyllä! Myös koulu on muuttanut. Syytä en tiedä – kenties pelkästään pinnallisista tekijöistä. Rakennus Münchner Freiheitilla oli jo aika vanha, kun taas nämä uudet tilat Lehelissä ovat ihan vasta valmistuneessa suuressa toimistokeskittymässä. Valitettavasti Lehel on alueena vain huomattavasti kalliimpi ja chickimpi, mutta kait uusi rakennus lasiseinineen ja muine moderninen elementteineen korvaa kyseisen haittapuolen. Sowieso koulu on kuitenkin nyt hieno ja halpoihin ruokapaikkoihin esim. vanhan koulun alueella Münchner Freiheitilla ei ole metrolla mitenkään sietämättömän pitkä matka. 

Vihdoin kouluun tallustellessani kiinnitti huomion näin vekkuli Mini: (vaikken Red Bullin ystävä henk.koht. juuri olekaan.. mutta Minin sitäkin enemmän!)

Torstai-illaksi (koska Valentinalla oli jo perjantai-iltapäivällä lento kotiin) sovimme menevämme kaikki yhdessä syömään L'Osteriaan viettääksemme minun "jäähyväiseni" - tai eihän kyseinen sana noita "-merkkejä periaatteessa edes kaipaa, koska nehän ne olivat. Muut lentäisivät ainoastaan lomalle kotiin, mutta minä en tulisi enää takaisin. :<

L'Osteriassa jouduimme alkuun hieman odottelemaan ja olimme jo aikeissa muuttaa suunnitelmia ja mennä toiseen ravintolaan, mutta minä illan päätähtenä tahdoin ehdottomasti syödä juuri sielä ja lopulta vapautui myös meidän mentävä paikka. Tilasimme kaikki vähän kaikkea ja söimme toistemme lautaislta, sillä pizzat etenkin ovat L'Osteriassa niin suuria, että ne on pakko puolittaa jonkun kanssa. Pastan ystävänä tilasin itselleni Frutti Di Mare linguinen, jota sitäkin sitten ähkyn partaalla mielelläni jaoin. :D

Lucas, Peder, Arnaud, Valentina, ich, die Lehrerin Olga

Muut suuntasivat illallisen jälkeen omille teilleen, mutta minä, Valentina ja Peder lähdimme kolmisin metsästämään torstai-illan kuumia opiskelijabileitä, joita ei millään tahtonut löytyä. Sugar, jonka Valentina ja Peder olivat muutama viikko takaperin todenneet hyväksi paikaksi, olikin kiinni!

ilmassa aistittavissa pettymystä? :D

Löysimme tiemme lopulta myös ihan ookooksi todettuun Rubyyn, jossa ei tosin meidän lisäksi ollu kuin kaksi kanaa ja naurettavasti tanssiva nuori pariskunta. Mutta mehän kiskottiin Tequilaa sitten senkin edestä! No ei kuitenkaan - vaikka melkein kyllä. :D Siitä huolimatta, että meillä oli ihan hauskaa, suuntasin kuitenkin hyvissä ajoin kotiin, sillä halusin herätä hyvissä ajoin vielä tunnelmoimaan mun puolen vuoden aikastai kotikaupunkiani ja olla myös kaikinpuolin freesi mun viimeisenä päivänäni koulussa.

Perjantai aamulla kävin karkottamassa mahdollisen krapulan poikasen lenkillä ja törmäsin samalla tälläiseen liikennemerkkiin, joka aiheutti kovasti kyllä hilpeyttä. :> Kaikkea sitä kanssa pitää tiellä liikkuessaan varoa ja etenkin, kun ajattelee, että eletään 1,7 miljoonan ihmisen suurkaupungissa (vaikkakin käytännössä katsoen sen "laitamilla" eli noin 30 km ytimestä)

Päivän käynnistyttyä lähdin viimeistä kertaa kohti keskustaa ja kuljin lempikatuni koko kaupungissa eli Marienplatzilta Odeonsplatzille johtavan Theatinerstrassen, joka on täysin kävelykaduksi hiljennetty ja täynnä ihania chick-kahviloita ja hieman parempia vaateliikkeitä. Ikuistin kuvan Cafe Maelun houkuttelevasta tiskistä, josta en koko puolen vuoden aikana kertaakaan kuitenkaan muka löytänyt aikaa nautiskella. On siis ainakin yksi erittäin hyvä syy palata Müncheniin asap! :] <3

Huomenna aamusta tosiaan sitten koittaa departure. Fiilikset on tosi ristiriitaiset. En oikein vielä edes tajua, että se on loppu nyt, vaikka koko illan oonkin laukkuja pakkaillut. Katsotaan sitten ensi viikon alussa miltä kotona tuntuu.

Ei satamasta lähteminen, vaan sinne saapuminen määrittää matkan onnistumisen.
- Henry Ward Beecher

Das Leben im Bayern

Selailin ennen tämän tekstin kirjoittamisurakkaan tarttumista tuota Arkisto-välilehteä ja täytyy kyllä myöntää, että tällä kuusiosaisen jälkimmäisellä puoliskolla ihan havaittavasti oon laiskistunu tämän bloggailun suhteen. Jollain tapaa oon laiskistunu kyllä kaiken tekemisen suhteen. On siis ehkä ihan hyvä, että täältä tullaan lähes tasan viikon päästä kotiin, sillä siellä odottaa sitte semmonenkin urakka, että tietää varmasti joka päivä mitä tehdä! :D

Mutta tosiaan, viimeisiä viedään ihan käytännössä sillä tänään on ihka viimeinen sunnuntai tätä kuuden kuukauden kokemusta. Vietin sen itse asiassa vuonna 08 yläasteelta toteutetun luokkaretken jälkiä seuraillen ja fiilistellen jollain tavalla tuttujen maisemien nostalgiaa. :] Kävin kuvauttamassa silloisen nuorisohotellin (tai oikeastaan hostellin), jossa me majoituttiin ja käveleskelin Theresienwiesen reunamilla, joka siis on alue, jossa Oktoberit järjestetään. Näin ankealta se tähän aikaan vuodesta näyttää eli Frühlingsfestejä (toisin sanoen kevään pikku Oktoberfestejä) vain odotellessa:

Alun perin mulla oli tarkoituksena käydä tsekkaamassa BMW Weltissä yksi nyt neljänä sunnuntaina järjestettävistä jazz-konsertti, mutta vapaa sisäänpääsy varmisti uskomattoman pitkän jonon, johon en sitte jaksanu lähteä mukaan. Kiersin siis omaksikin hämmästyksekseni Weltin näyttelyn, josta jopa hieman tunsin nauttivani – minä, joka olen henkeen ja vereen Audi-tyttö enkä siedä koko kolmen kirjaimen merkkiä. Joo joo, tiedän kyllä, että Bayerische Motoren Werke on valmistanut myös mun ihanaisen Minini, mutta se on täysin eri asia! :p Jonka johdosta matkalta BMW Weltiin löytyi mulle pyhiinvaelluskohde. Jo tämän takia on tultava takaisin Müncheniin ASAP: 

Kun nyt päästiin autoista puhumaan, niin mua on aamulla asemalle polkiessani usein naurattanut lähes tuossa naapurissa olevan talon piha, jonka voisin kuvitella kuvastavan mun pihaani muutaman vuoden päästä. En ole enää varma, oonko mä täällä hehkuttanut lähistöllä asuvaa Aston Martinia, jonka mörinöistä oon muutaman kerran lenkillä ollessani saanut nauttia. Moiset äänet saa kyllä vannoutuneen Porsche-faninkin mukavasti kananlihalle. Joten kyllä, voin nähdä tulevaisuuden pihani tällaisena:  

Lisäksi mä kohtasin tänään kaupungilla seikkaillessani Mustan Helmen! Aika coolia. :D 

Hahmotellessani ääriviivoja tälle mun tämänkertaiselle tekstilleni, halusin alusta asti mahduttaa mukaan faktan siitä, että meidän suomalainen VR toimii kuulkaa ihmiset oikeesti tosi hyvin. Mulla ei ole perjantain 17. helmikuuta jälkeen ollu enää mitään pahaa sanottavaa kyseisestä firmasta, kun näin miten sekaisin kunnioitettu Deutsche Bahn voi hommansa saada ja samalla koko helvetin kaupungin! :D S-Bahnin tekniikassa ilmeni aamukahdeksan maissa jonkinlainen häiriö, joka jatkui pitkälle yöhön ja voitte vain kuvitella miten paniikissa ihmiset ovat, kun kotiin pääsystä 40 – 45 km päähän ole mitään takuita. Oli kyllä iloinen meininki (lue: täysin sekasortoinen kuhina) kaikilla juna-, metro- ja ratikka-asemilla. :D Joten tästedes mä tunnustan ich <3 VR -suuntausta.

Sunnuntaina 19. helmikuuta meidän opettaja oli luvannut viedä meidät teatteriin – eikä ihan mihin tahansa teatteriin vaan improvisaatioteatteriin. Myös hän itse harrastaa jollain tasolla kyseistä kulttuurimuotoa ja on siitä ihailtavan innostunut. Mutta kyllä meidän kaikkien mielestä ilta oli tosi hieno kokemus ja tarkoitus olisi järjestää itsemme vaikka ihan päimmekin sinne vielä uudestaan.

Teatterisali oli Tampereen Palatsin tyylinen täynnä pöytiä siellä täällä ja monet ihmiset aloittivat esityksen kunnolla illastaen. Mekin juotiin yhdessä oluet ja syötiin Tacoja, mikä oli jo itsessään tosi viihdyttävää. :p Mutta täytyy sanoa, etten ole kyllä pitkään aikaan nauranu niin paljon, kuin sinä iltana. Esiintyvä porukka koostui kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä, joista toinen toimi pianistina. Jo sekin oli ällistyttävää, miten ihan out of the blue kaveri kyhäsi lavalla tapahtumaan teemaan sopivaa taustamusiikkia ja ääniefektejä. Yleisö osallistui esitykseen antamalla lyhyille kohtauksille mm. tapahtumapaikkoja, hahmojen luonteenpiirteitä, tiettyjä sanoja joita tuli käyttää jne. Moinen esiintyminen vaatii käsittämätöntä kekseliäisyyttä ja ihan oikeaa talenttia. Hieno ilta kaikin puolin. :]

+ Peder kameran takana

Tämän uuden ja viimeksi kirjoitetun postauksen välissä olen ehtinyt myös tehdä mm. yhden lastenhoitokeikan kyseiselle suomalaiselle perheelle, johon tutustumisesta kirjoitin jo aiemmin, meikkailla mun host-pikkusiskoni kanssa, jonka tuloksia tulee tässä

juhlia Karnevaalit eli baijeriksi Faschingit ja käydä Sveitsissä! Täällä katolisessa Keski- ja Etelä-Euroopassa Karnevaalit on valtavan kova sana ja niitä juhlitaan parhaimmillaan kuukausitolkulla. Saksassa suurimmat pippalot järjestetään Kölnissä ja Baijerin alueella Faschingit kestivät noin viikon. Saksalaisille Karnevaalit ovat heidän omien sanojensa mukaan ”viides vuodenaika”, mikä kuvaa siis aika osuvasti viikon ryyppyputken suosiota. ;] Luonnollisesti Krapfenit eli suomalaisittain Berliininmunkit kuuluvat myös tähän kyseiseen juhlaan (vielä ei nimittäin ole tullut vastaan juhlapyhiä, jolloin niitä muka ei syötäisi..) Koko urakka huipentuu lopulta Karnevaalitiistaihin, jolloin mekin jälleen meidän ihana opettaja seuranamme suunnattiin Viktualienmarktille, jossa suurimmat häppeningit olivat ja jonka ympäristössä Münchenin Fasching-erikoisuus eli tanssivat markkinamyyjät esiintyivät. Seuraavassa hieman valokuvasadon parhaimmistoa:

kastelukannu. ;D

V for Vendetta.

kunnon Venetsialaiset

meidän Alena-taitelijan taidonnäytteitä Carmenin kasvoissa

Porukalla me sitten nautiskeltiin skumppapullo ja fiilisteltiin ympäristön juopuneesta tunnelmasta. :D Fasching-viikko on nimittäin useimmissa regiooneissa lomaviikko, mikä tarkoittaa, että suurimpana juhlapäivänä tiistaina on Marienplatzilla aloiteltu jo hyvissä ajoin kello 8. – 9.00 aikoihin. ;] Illasta me suunnattiin Pederin kanssa katsastamaan paljon puhutti chick-baari P1, jonne ei välttämättä aina edes lasketa sisälle – tummempihipiäisillä ei kyseiseen paikkaan ole juurikaan asiaa eikä usein pelkillä opiskelijoillakaan. Mutta eihän meillä kahdella skandilla yhdessä ollu mitään ongelmaa! :D Faschingien aikaan tosin jokainen baari oli niin täynnä ja porukka jo niin juovuksissa, ettei meillä lopulta erikoisen kivaa ollu. Täytynee testata normaalitilassa toimiva P1 joskus myöhemmin, mistä saa jälleen yhden hyvän uuden syyn mun ”Miksi TÄYTYY palata Müncheniin” –listalleni.

die Lehrerin Olga, Alena, Peder, ich, Suela, Valentina, Carmen

aina joo vähä pitää olla tissit tiskissä, kun illalla lähtee ulos. ;p

Hieman haikea olo siis kaikella tapaa on, mutta yritän ottaa viimeisestä viikosta vielä kaiken irti ja valittelen surkeaa fiilistäni tänne sitten kotopuolesta. Tähän postaukseen moinen toiminta ei kuulu. Mutta tietysti alitajuntaisesti laskee päiviä – jollei jopa tunteja, vaikka yrittää elää vielä normaaleja päiviä ennen departurea ja se vaikuttaa tietysti kaikkeen. Ennen kaikkea tästä ajasta tulee luonnollisestikin ikävöimään ihmisiä ja niiden merkityksen ja vaikutuksen omaan itseensä tajuaa varmaan vasta paljo myöhemmin. Jokainen kohtaamamme persoona jättää meihin kuitenkin aina jälkensä – suuremman tai pienemmän, eikä niitä jälkiä kykene välttämättä pyyhkimään pois, vaikka jostain syystä tahtoisikin. Josta saadaan jälleen uusi syy palata tänne katsomaan kaikkia niitä muhun jälkensä jättäneitä. :] 

Viime viikonlopun 24. – 26. helmikuuta vietin tosiaan rajan tuolla toisella puolen eli Sveitsissä. Vierailin siellä erään tuttavapariskunnan luona, jotka pari vuotta takaperin ottivat ja muuttivat Suomesta pysyvästi pieneen Törbeliin lähellä Italian ja Sveitsin rajaa. Majoitukseni sijaitsi siis noin 500 hengen kylässä 1500 metrissä ja maisemat aamupalapöydästä näyttivät tältä: 

Törbeliä

Saavuin siis perille Vispin asemalle perjantaina iltapäivästä noin päälle 7-tuntisen junamatkan jälkeen. Täällä on tuo junailu hieman erilaista kuin Suomen litteällä kamaralla eikä puhelimessa puhumista juuri voi ajatella ainaisten tunneleiden takia. Mutta matka molempiin suuntiin meni kaiken kaikkiaan aika hyvin, vaikka paluumatkalla jonkinlaista hämminkiä mulla lipun kanssa hieman olikin. Esittämällä tyhmää turistia pääsin aika hyvin siitäkin pälkähästä – se juoni toimii sitte aina. ;]

Matka kylään muutaman sadan metrin korkeuteen oli kyllä ensimmäisellä kerralla aika mielenkiintoinen. Vasta nyt mä tiedän, mitä ihan oikea serpentiinitie on ja mitä kapea ihan todellisuudessa tarkottaa. :D Mutta ihmeekseni en panikoinut niin pahoin mitä olin kuvitellut. Lauantainen matka laaksosta laskettelemaan tälläiselläkään vehkeellä ei ollut niin paha mitä odotin:

Ehkä mä olen pääsemässä hyvää vauhtia yli mun hullusta korkeanpaikankammostani? Wohoo!

Perjantaina sain siis opastetun kierroksen tutustua pikkuruiseen Törbeliin ja mahdollisuuden tavata myös nykyisellään paikallisen taitelijan Helen Güdelin, joka osoittautui kaikella tapaa erittäin mielenkiintoiseksi ja elämässään paljon nähneeksi persoonaksi. Sellaisiahan ne taiteilijat aina pakkaavat olla – tavattoman mielenkiintoisia ja erityisiä ihmisiä. Melkein oli tarttua taulukin mukaan, mutta se ei olisi mun huoneeni väritykseen valitettavasti kuitenkaan sopinut. Schade. :/

Lauantai vierähti viiden tunnin laskettelu-urakan kanssa aivan henkeäsalpaavissa maisemissa. Ei voinut kyllä enää puhua elämän ”pienistä” iloista, kun aurinko paistoi ja rinteet olivat loistokunnossa, jalassa oli lähes tuliterä Burton ja joka puolelta vuoret syleilivät laskijaa. Upeaa!

On tähän postaukseen nyt yksi ruokakuvakin mahdutettava ja se on tällä kertaa sveitsiläisestä perinneherkusta Käseschnittestä, jonka nautiskelin in the middle -skissä. ;>

Valitettavasti olin pystynyt järjestään mun kouluni takia vain lyhyen visiitin Wallisin maisemiin ja jouduinkin jo sunnuntaina aamupäivästä ottamaan junan takaisin Müncheniin kera helvetin kipeiden jalkojen ja mahtavan uuden kokemuksen, sillä vierailu oli lisäksi mun ensimmäinen kertani ylipäätään Sveitsissä enkä olisi hulppeampaa miljöötä voinut neitsytreissulleni toivoa. Kiitos Maipi ja Jussi! :]

Lupaan teille postauksen vielä ennen kotiinpaluuta. Nyt kun se on tänne oikein räntättynä, mun pitää semmonen todella kirjottaa enkä pääse valtavan kiireellisyyteni eli todellisuudessa laiskuuteni avulla välttämään tätä tehtävää. Joten bis bald siis! 

Valon Soturi panee sydämensä alttiiksi vain jonkin sellaisen puolesta, joka on vaivan arvoinen. 

- Paulo Coelho

Die Rückkehr

Huh, long time no write! Ei sen puoleen, että tänne Münchenin arkeen mitään sen ihmeellisempää kuuluisi: juhliminen on yhä yhtä olematonta ja pääsykoekirjojen sivuja sukellellaan läpi. Menneen viikonlopun vietin kuitenkin jälleen kotosalla Suomessa, sillä otin maanantaina osaa enkun yo-kuunteluun. Viime keväänä jäi arvosana harmillisesti pistettä vaille E:ksi, niin ajattelin tällä kertaa sitten ottaa sen ja vielä ihan puhtaasti. Joten drück Daumen eli pitäkää peukkuja mulle!

Lensin siis tosiaan torstain ja perjantain vastaisena yönä Vaasaan ja eilen keskiviikkona jälleen takasin tänne ”etelään”. Lentäminen – täytyy sanoa, on kyllä loistavaa aikaa työskennellä tai ihan päinvastaisesti rentoutua. Mäkin käytin 2 h ja 55 min. hyväkseni mm. pääsykoekirjoja lukien (meneillään Johtaminen ja organisointi), hahmotellen tätä kyseistä blogitekstiä ja NUKKUEN, sillä osasin jo ennalta varautua, että tiedossa oli kunnon partyt aika pakottavasta syystä eli munkin täytyi jo kotoa asti asennoitua menemään. Omaa uuden vuosikymmeneni urkeamistani juhlin nimittäin lauantaina kotona Kjoella paikallisessa Krouvissa hyvässä seurassa. Täytyi kuitenkin antaa mahdollisuus myös mun ystävilleni täällä Saksassa pitää juhlat mun kunniakseni ja siksi päätettiin, että me Pederin kanssa oltaisiin yhdessä juhlakaluja, sillä Pederin päivä oli genau eilen 15. helmikuuta.

Kotiin päästyäni en siis juuri muuta ehtinyt, kuin rehata laukun yläkertaan ja parannella pakkelia, kun jo piti polkaista asemalle nappaamaan juna kohti keskustaa ja Americanosta. Teemana oli koko illan kaksi yhden hinnalla (niin sisäänpääsy kuin juomatkin) eli mentaliteetti oli joko itsekkäämmällä tavalla ”minä humallun tänä iltana kunnolla” tai sitten ”kaverille kanssa”. Molempia tyylejä näkyi käytettävän. ;D Klubisivustoilta löytyi illasta pari hyvää otosta tännekin liitettäväksi:

synttärisankarit

Mutta mitään sen järisyttävämpää ei tosiaan täällä Saksanmaalla ole viime aikoina tapahtunut. Luonnollisestikin kävin täyttämässä kansalaisoikeuteni myös toisella kierroksella ja raahasin itseni torstaina 26. päivä kauas Bogenhaseniin Suomen konsulaatin tiloihin. Mun kohdallani ei onneksi ilmennyt minkäänlaista eturistiriita jatkokierroksen kahden ehdokkaan välillä. Pitäydyin samassa miehessä kuin ensimmäiselläkin kerralla. Nyt olivat kuitenkin järjestäjät saaneet äänestyspaikalle oikein jonkin sortin koppikyhäelmänkin! Annoin siitä tietysti positiivista palautetta. ;D

Taannoin vaeltelin myös enemmän tai vähemmän päättömästi Tengelmannin käytäviä, kun eräällä nurkalla mun silmiini osui Pågeneita! Tuli niin kotoisa olo, että ostin heti pussillisen. Pågenit on kuitenkin ihan parhaita. ;> 

Viime postauksessa hehkutin lumen tuloa, mutta olin kuin olinkin oikeassa – eihän se kauaa maassa pysynyt. Sätin itteäni, etten havainnut napata teille kuvaa samoihin kellon aikoihin seuraavana aamuna, mitä olin ottanut lumentäyteisen otokseni viime kirjoituksen liitteenä. Kaikki oli nimittäin jälleen ihan vihreää ja tiet lossakolla. Mutta seuraava lumiaalto mun ennustuksistani huolimatta sitten jo pysyikin ja ”meitä saksalaisia” koetteli muutaman viikon oikein kunnon pakkaset. Eteisen digitaalinen mittari näytti eräänä maanantaiaamunakin pelkkää XXX – sen asteikko taisi loppua -1 asteeseen. Pääsin kuitenkin pakkasia onneksi pakoon Suomeen, kun siellä sopivasti lauhtui mun vierailuni ajankohdaksi, mutta nyt on täälläkin jälleen mittari nollassa ja vaikka lunta on jopa puolisen metriä, se on semmoista märkää, painavaa ja inhottavaa. Yäk! :p

Münchenin pakkasia pääsin kyllä jo aiemmin hieman pakosalle, kun hyppäsin muutaman tutun suomalaisen kaverin peesiin heidän tehdessään loman pit-stopinsa tänne Müncheniin. Täältä he jatkoivat sitten minä mukanansa junalla (tai käytännössä lopulta aika monella sellaisella.. ;D ) Badgasteiniin, jossa siis viettelin helmikuun ensimmäisen viikonlopun! Luonnollisesti, kun ammattimaisesta urheilijapoikaporukasta oli kyse, aktiviteetteihin kuului laskettelun lisäksi huolellinen nesteyttäminen. ;> Mulla oli siis kaikin puolin loistava viikonloppu ja onhan toi Alppeja alas tuleminen hieman erimoista laskettelua mitä Levillä tulee harrastettua. Upea kokemus!

huipulla ei tuullut

virallinen after-ski biisi. ;]

Yhtenä menneenä perjantaina vierailin myös erään täällä myös väliaikaisesti asuvan suomalaisperheen luona. Meidät saattoi itse asiassa yhteen mun opettajani, joka työskentelee EF:n koulun lisäksi jossain toisessa kielikoulussa täällä Münchenissä ja hän tuli maininneeksi hänen toisen luokkansa suomalaisopiskelijoista. Reippaana tyttönä otin tiedon heti haraviini ja olin kyseisiin opiskelijoihin yhteydessä. Tuntuu ihanalta välillä pystyä puhumaan näissä ympyröissä myös suomea ja koska välillä sitä tuntee itsensä aika yksinäiseksi ainoana suomalaisena koko koulussa. Mun täällä oloaikanani ei ole päästy lähemmäksi kuin Ruotsin rajalle silloin, kun Gustav vielä opiskeli EF:llä. Suomalaiset tuntuvat suuntatuvan enenevissä määrin englanninkielisiin ja etenkin mahdollisimman lämpimiin kohteisiin. Münchenin äären lumiset Alpit ei tunnu kiinnostavan ketään. Miten harmillista upean kaupungin, maan ja mahdollisuuksien tuhlausta, sanon minä! :D Paistaa varmasti aika selvästi tekstistä läpi, että oon tosi tyytyväinen ja ihan suoraan sanottuna onnellinen mun toisesta kodistani täällä ja tästä mahdollisuudesta, mikä mulle on annettu. Ehkä sanon taas vain suoraa, niin kuin mulla tapana on eli KIITOS äiti ja isi. :] <3

Tähän on mun mielestä tällä kertaa aika hyvä päättää. Ja loppuun tietysti jälleen jotain ajateltavaa, joka tällä kertaa jäljittelee erästä meidän isän suosikkilausahduksista: 

Kehittyminen on mahdotonta, jos tekee kaiken samalla tavalla, kuin on tehnyt tähänkin asti.

Etwas und alles

Välillä kyllä tuntuu, että pidänkin reissublogin sijasta ruokablogia – ainakin viime postausta tarkastellessa. Mutta kuten jo sen rivien lomassa totesin, ei täällä viime aikoina ole oikein muuta tehty kuin opiskeltu, syöty ja juhlittu. Muistan jonkun Saksassa aiemmin opiskelleen sanoneen mulle ennen mun lähtöäni tänne, että ”ensin sä opit juomaan siellä, sitten vasta kielen.” Ja niin se on tosiaan kyllä näyttänyt menneen. :D Paitsi ettei nyt loman jälkeen ole juurikaan bailattu. Peder kyllä tuntuu olevan menossa lähes joka toinen ilta ja kutsuu (tai oikeastaankin ruinaa) mua mukaan, mutta joku nyt vain pökkii. Näen sen silti luonnollisestikin enemmän hyvänä kuin huonona juttuna! :D Jää nimittäin illat aikaa tuolle pääsykoekirja kasalle tuossa lattialla, jonka luulen myös alitajuisesti olevan osasyynä siihen, ettei iltaisin huvita edes minnekään lähteä. Pieni stressi niiden osalta kuitenkin hautuu jossain. Toisen syyn uskon olevan siinä, että joulun jälkeen on koulussa porukka paljolti vaihtunut. Meidän vanhasta luokastakaan ei ole enää jäljellä kuin pari hassua tyyppiä, kun hilpeät belgialaiset lähtivät muille maille – kirjaimellisesti, sillä monilla täällä on varattuna ns. monikieliohjelma, johon kuuluu parin kuukauden jaksot 2-3 eri kohteessa. Heistä monet siis viettivät joulun ja pari viikkoa siihen päälle kotona ja lensivät sen jälkeen mm. Santa Barbaraan tai Havaijille. Ei kadehduta yhtään! Ainakaan nyt, kun juuri valittamasta päästyäni saatiin tännekin lunta! Ei se tietenkään taaskaan kauaa maassa pysy. Tämä on tämmönen ihme kaupunki, että aina sataa ihan yhtäkkiä kilokaupalla, mutta parin päivän päästä se onkin sitten jo poissa. Kait nuo Alpit tähän säähän ja ilmastoon tässä niiden kupeessa niin vahvasti vaikuttavat.

näkymä mun ikkunasta tänä aamuna

Näin torstaina Marienplatzin asemalla hiiren, kun odottelin mun S-Bahnia. Siellä se kipitti raiteiden välissä ja katosi sitten johkin koloon. Yäk. Kun oon muutenkin aika neuroottinen käsienpesijä S-Bahnissa ja metrossa matkustamisen jälkeen, niin ei kyseinen pikku hiiri ainakaan vähentänyt mun neuroottisuuttani. :D Mutta kyllä mun muuten täytyy sanoa, että Münchenin siisteys on yllättänyt mut aika lailla. Tämän kokosessa kaupungissa voisi kuvitella olevan kamalasti kaikenlaista paskaa, mutta jopa juna-asemat on kohtalaisen hyväkuntosia. Lisäksi München on kokoonsa nähden oikeasti turvallinen paikka. Toki täällä aina jotain pientä tapahtuu, mutta henkensä eikä juuri tavaroidensakaan puolesta tarvi pelätä. Ihmiset on ihan todella vilpittömiä ja ystävällisiä ja kunnioittavat toisia ja heidän omaansa. Erään japanilaisen tytön iPhone oli mm. kadonnut koulumatkalla jonnekin eikä kestänyt kuin pari päivää katoamisilmoituksesta, kun poliisilaitokselta soitettiin, että puhelimen oli joku löytänyt metrosta ja toimittanut heille toimistolle. Suomessa kapine olisi hyvin äkkiä löytänyt uuden onnellisen omistajan eikä sitä olisi sen koommin nähty. Täällä ollaan siis ihan todella vielä rehellisiä kaikesta maailman myllerryksestä huolimatta. 

Täytyy sanoa, etä oon ihmetelly täällä aika useaan otteeseen keskustassa liikenteessä olevia autoja, jotka on mun mielestä tosi rumasti ”tuunattuja”. Oon ajatellu, että ne on ollu joitain mainosautoja tai vastaavia, koska mua on tullut vastaan pari kolmeki erilaista yhtä hirvittävin teippauksin. Viime viikolla sain kuitenkin vastauksen siihen, mitä autoja ne todellisuudessa ovat: BMW:n Erlkönigejä eli testiautoja ja ovat niin ruokottoman näköisiä siksi, etteivät ihmiset liikenteessä pysty tunnistamaan mikä malli on mahdollisesti kyseessä. Aina sitä oppii autoista jotain uutta! :D 

Koulussa mulla alkoi loman jälkeen uusi valinnaiskurssi, joka tällä kertaa osui tosi hyvin kohdilleen nimittäin Geschichte/Politik eli historia/politiikka. Kyseisestä osasta koulunkäyntiä oon tällä hetkellä tosi innoissani, koska aina mä olen ollut kiinnostunut historiasta ja etenkin maailmansodista. Tunneilla me soditaankin paraikaa ensimmäistä ja on mielenkiintosta saada semmonen saksalainen perspektiivi menneisiin tapahtumiin. :] Sellainenkin pieni yksityiskohta selvisi, että Saksan kansallislaulusta ihmiset laulaa vain kolmatta säkeistöä, koska toinen säkeistö on poliittisesti epäkorrekti ja ensimmäisen esittäminen on suorastaan lailla kielletty kansallissosialistisen historiansa vuoksi!

Ja hiilihydraattien popsiminen tuntuu vain jatkuvan. Ensinnäkin tämä mun perheeni rakastaa yli kaiken ruokaa ja syömistä ja etenkin pastaa ym. italialaista sekä kaikenmaailman herkkuja. Eilenkin naposteltiin telkkarin kattomisen lomassa tuulihattuja, joita host-äiti oli ostanut. 

Mutta se täytyy sano, että Saksa on valmistuotteiden luvattu maa. Pakastealtaista löytyy vaikka mitä, joten täällä ei todellakaan uusavuton opiskelija tai muuten vain laiska tyyppi pääse nälkään kuolemaan. Kyseiset tuulihatutkin oli pakasteesta ja niiden annettiin 45 minuuttia sulaa, jotta sisällä ollut kermavaahtokin pehmeni. Hullua. Pipareitakaan ei tarvitse osata leipoa, kun kaupasta voi ostaa piparkakkutalopaketin, joka sisältää valmiiksi leivottuina kaikki tarvittavat osat ja vielä karkitkin päälle. Joulu pelastettu. Lisäksi saksalaiset tuntuu olevan niin kaikkien perinneruokiensa lumoissa, että kaupasta saa oikeesti jopa currywurst-maustettuja sipsejäkin! :D

Tänään lähdin Laskentatoimen ja rahoituksen kanssa ulos, kun en jaksanut vain kyhjöttää kotona ja lukea siellä. Join kaakaon Vanille-Loungessa ja kävin Risotto Marella Pepenerossa, josta mulle löytyi seuraksi tuttu espanjalainen kaveri koulusta.

Alles gut ja illaksi kotiin. Ei partyja tänäänkään. Schönes Wochenende. :]

The strongest of all warriors are time and patience. 

- Leo Tolstoy

Aufwachen

Lähes 1,5 viikkoa vietettynä jälleen Saksan kamaralla. Lensin takaisin toissa sunnuntaina 8. tammikuuta kolmen viikon loman jälkeen. Täytyy sanoa, että lähtö kotoa tihkaisi, mutta nyt taas tuntuu ihanalta olla vain täällä. En tajunnutkaan miten kovan ikävä mulla oli ollut tätä mun ihanaa saksalaista perhettäni. <3 Kotiutumista varjostin kuitenkin se, että minä kyllä saavuin sunnuntai-illalla, mutta mun laukkupa ei. Vaihto Vaasa-Hki väylältä Münchenin koneeseen oli sille raukalle liian nopea, mutta onneksi se kuitenkin odotti jo seuraavana päivänä täällä, kun tulin koulusta kotiin, niin pääsi kunnolla elämisen alkuun. ;>

Toinen, mitä huomaamattani olin ikävöinyt, on RUOKA. Hieman toki koin hiilihydraattishokin viime viikon aikana, mutta maistuuhan kunnon baijerilaine niin hyvältä! :D Vielä ennen lomaa piipahdin ostoksilla Marienplatzilla ja haluan jakaa teidän kanssa aivan ihanan (lue: rasvaisen) perinneherkun Reiberdatschin, jota kokeilin joulumarkkinoilla.

Kyseessä on siis uppopaistettu perunalätty, joka nautitaan joko omenahillon, valkosipulimajoneesin tai yrttirahkan kanssa. Taikina muistutti ylivatkattua löysää perunamuusia, joka kauhottiin tirisevään öljyyn paistumaan. Aivan käsittämättömän hyvää! :D Lisäksi nautiskelin paahdettuja manteleita vielä päivää ennen lentoa kotiin ehkäistäkseni pahinta ikävää. Lecker! ;]

 

ostoksilta taas tarttu mukaan mm. nämä äitin ja mun väriset joulupallot kotiin viemiseksi. :]

Kotona oleilusta en kuitenkaan aio sen pidemmin kirjottaa. Blogin ideana on kuitenkin kuvata eloa ja oloa täällä Itämeren toisella rannalla. Kolme viikkoa Suomessa kuluivat kuitenkin tosi nopsasti – kaksi Kjoella ja yksi Levillä, missä riitti lunta. Toisin sanoen kelkkailukausi tuli avattua ja rinteetkin testattua.

Koulu alkoi täydellä teholla heti seuraavana päivänä 10. tammikuuta, kun olin saapunut. ”Juhlistimme” sitä kuinkas muutenkaan kuin syömällä Pepenerossa! Uskaltauduin tekemään uuden aluevaltauksen ja kokeilemaan kauan kaihtamaani Gorgonzola-pinaattipastaa, jossa olin ajatellu kyseisen Gorgonzolan olevan turhan voimakas. Valitettavasti en jälleen havainnut ottaa kuvaa, koska täytyy myöntää, että oli liian kova nälkä. :p Eikä pasta loppujen lopuksi ollut kummoista: homejuusto oli liian voimakas, kuten olin epäillytkin. Parempi onni ens kerralla. ;]

Tiistaina vetelin Panemin tomaatti-mozzarella -täysjyväpaninin ja jatkoin baijerilaisella linjalla nautiskellen Berlinerin eli Krapfen, joiksi niitä täällä Etelä-Saksassa kutsutaan. Lukujärjestys on tälle lukukaudelle suunniteltu käänteiseksi eli iltapäivätunnit ovat tiistaisin ja torstaisin. Maanantaisin ja keskiviikkoisin meillä on puolelta päivin hyppytunti, joka mahdollistaa napakan lounastauon. Viime keskiviikkona kävimme siis jälleen Pepenerossa kera uuden italialaistytön, jonka nimi sopivasti on myös Valentina. Päädyin kyseisellä kerralla syömään oikein vähä pitemmän kaavan mukaan, sillä kokeilin viikon lounaslistalta porkkana-appelsiinisosekeittoa alkuun ja sen jälkeen söin lohipastan, joka on aina tosi hyvää. :]
Menneinä päivinä ei siis juurikaan ole muuta tehty kuin syöty! Koulun osalta täytyy sanoa, että se maistuu pitkän loman jälkeen hieman puulta ja etenkin, kun meillä on pääaineiden opettaja vaihtunut, eikä tunneilla sen takia ole enää niin hauskaa. Mutta reippaina tyttönä Valentinan kanssa olemme jo ottaneet asian puheeksi rehtorin kanssa, joten eiköhän asioihin jonkinlaista muutosta saada. :]

Perjantai-iltapäivällä kävin täyttämässä kansalaisvelvollisuuteni Suomen Münchenin konsulaatissa. Täytyy moittia, ettei äänestyspaikalla (joka oli vain pahainen työhuone) ollut edes koppia, mutta moneen kirjekuoreen äänestyslipuke sujahti niin, että jäi kyllä tunne sen olevan aika varmassa tallessa. ;>

Suomen konsulaatti Münchenissä

Lauantaina mulla oli missio löytää synttärilahja mun nyt jo isolle kullalle. Kummitädin lempi pojalla (ja lisäksi sillä ainoalla) nimittäin koitti 5v. syntymäpäivä tänään keskiviikkona ja paketti lähti maanantaina, joten toivotaan sen viimeistään huomenna olevan perillä, sillä täksi päiväksi pelkään, ettei se ihan ehtinyt. Sisältö on luonnollisesti salaisuus, kerta koko lahja ei ole vielä edes sankarille päätynyt. Anyway toimitin missioni Riem Arcadessa ja päädyin jälleen syömään peribaijerilaisen lounaan nimittäin Käsespätzleä. Spätzleä syödään perheessäkin paljo ja se on kyllä vienyt munkin sydämeni ihan täysin. Se on kuin makaronin kokoista tuorepastaa valmistettuna pelkistä munista, vedestä ja vehnäjauhoista. Mutta pannulla voissa paistettuna – ihan pelkästään tai juuston tai hapankaalin kera, se on tosi herkullista. Oon siis kaikella tapaa (tai oikeastaan lähinnä ruuan kautta) sopeuttanut itteäni taas elämänmenoon tällä kohtaa maapalloa. 

Käsespätzle mit der Zwibeln

Verttulin lahjan lisäksi mukaan tarttui Mangon alesta aika löytöfarkut – 14 eurolla! Vaikka koko ei ihan oikea ollukaan, ei kinnaa kuin nätisti sanottuna kriittisistä paikoista ja eikö ne yleensä ole ne tärkeimmät paikat mistä pitääkin kinnata? :p

Oon intaantunu täällä katteleen paljo leffoja, kun löysin oivallisen ilmaissivun täynnä vanhoja ja aika uusiakin pätkiä. Siitä syystä sunnuntaikin vierähti mukavasti lenkkeillen ja pari ok elokuvaa seurana. Lunta tänne ei pysyvästi ole saatu. Alpeilla kuulemma on ennätysmäärä lunta ja tännekin sitä aina hurja määrä sataa, mutta sulaa sitten lähes saman tien pois. En mä valita, mutta oishan se kiva edes muutama sentti saada tuon virheen peitoksi.

Kuluvan viikon aloitti jälleen lounas Pepenerossa. Kuten mä oon itelleni luvannu, syön vielä täällä ollessani koko ravintolan menun läpi. Tällä kertaa oli vuorossa kanapasta, joka osoittautuikin oikein hyväksi. Tämän päiväsellä lounaalla nautiskelin jälleen uuden aluevaltauksen nimittäin pastan kera rucolan ja Ricotta juuston, mikä olikin tosi hyvä valinta. Nam!

Peder söi kuuluisan Lasagnen ja ette ikinä arvaa – mä ihan oikeesti havahduin nappaamaan siitä kuvan! Eli Ladies and Gentlemen / meine Damen und Herren, hier ist DIE Lasagne:

Mun mielestä tähän on aika hyvä päättää, kun vihdoin saatiin Pepeneron tunnettu Lasagnekin vangittua filmille – tai oikeastaan pikseleille. Bis später Leute! :] 

Yleensä kohtaamme toisen ihmisen silloin, kun olemme saavuttaneet rajan ja meidän on tunteinemme kuoltava ja synnyttävä uudestaan. Kohtaamiset odottavat meitä.
- Paulo Coelho