On ollut ihanaa olla kotona – ehkä jopa liianki ihanaa! Jopa satunnaisista itkuista ja hampaiden kiristyksistä huolimatta. (joista riittää avautuminen ainoastaan asianosaisten kanssa) :] Toivon, että kotona oleminen, tuttujen ihmisten näkeminen ja tavallinen tekeminen helpottaisi mun oloa ja koti-ikävääni, kun palaan Müncheniin, eikä tekisi juuri päinvastoin. Sitä nimittäin pelkään. Mutta onneksi vuorostaan äitin kaupunkiloma mun työnä pökää jo seuraavaksi viikonlopuksi ja saan silloin sitten aitona Münchenerinä näyttää paikkoja ja ”hoodeja” joilla tapaan talsia. ;p
Pienimuotoinen alakuloisuus kuitenkin jaksaa nostaa päätään ja vie valtavasti energiaa yrittää saada se taltutettua. Ihmettelen muiden kohteeni vaihtareiden intoa ja hyvää mieltä. Olenko minä tosiaan ainokainen, joka rypee näin syvällä kodin ja muun kaipuussa? Vai olenko minä vain se kertakaikkisen rehellinen myöntäessäni pahan oloni? Münchenin lentokentällä kun odottelin, sydämessä suorastaa läikähti, kun ohitse viiletti pukumies ja huikkaisi takana tulevalle jotain suomeksi. Siitä mulle johtunut tunne oli pelkkää iloa ja onnea. Vaikka päivittäin käytän omaa kieltäni; puhun suomea, kun soittelen tänne kotiin, kirjottelen blogia ym. on ihminen kuitenkin sen verran hassu olento, määritellessään itseään niin paljon ympäristönsä kautta, että yksilönä toisessa maassa, vieraassa perheessä ja kansainvälisessä luokassa, tunnen tarvitsevani suurinta vertaisryhmääni – suomalaisia. Oon yrittäny haastatella tuttuja vaihdossa olleita ja he niin ovat vakuuttaneet, että ikävä menee ohi ja paskoistakin hetkistä huolimatta kokemuksesta muodostuu aivan mahtava. Ehkä mulla sitten vain on asenneongelma. :D Tai sitten tämä kaikki on osa sitä suurta suunnitelmaa, että fiksun ja filmaattisen, mutta kuitenkin vielä niin nuoren naisenkin on kasvettava ja etenkin itsenäistyttävä. En missään vaiheessa kuvitellut, että tämä viattomalta vaikuttanut kokemus Saksassa kieltä opiskellen ravistelisi mua näin valtavasti. Oon kuluneen viikonlopun aikana täälä kotona kohdannu oman itteni monta kertaa aika syvällisesti ja tajunnu, etten sittenkään oikein tunne sitä ihmistä, joka mua katsoo takaisin peilistä. Se on luonnollisesti tosi järkyttävää, mutta kun jatkaa peilikuvansa tuijottamista silmiin, tajuaa, että se on aivan valtavan suuri mahdollisuus. Tämän viikonlopun kotona tutuissa ympyröissä piti olla mulle rentouttava ja akkuja lataava kokemus, mutta se oli itse asiassa ihan kaikkea muuta! :D Mä olen kohdannu omat paskat puoleni, omat virheeni ja piirteet, jotka kuvittelin tuntevani, mutta joista erehdyin. Henkisesti helvetin raskasta, mutta antoisaa! Lähdenkin tällä kertaa toiseen kotiini Müncheniin ihan eri mielellä ja kera muutaman oikein herättelevän kirjan. Tällä kertaa mä tiedä mikä sielä mua odottaa - mun ei tarvi sitä jännittää. Mutta jännitän sitä, miten mun oivallukseni täälä vaikuttavaa olemiseen sielä ja miten ne vaikuttaa tarttumiseen siihen toiseen elämään, jota mulle sielä tarjotaan. Aion tällä lähtökerralla tehdä asioita sielä toisin ja lisäksi ottaa myös sen vasemmankin jalan, joka mulla on koko ajan ollut lentokoneessa jo menossa kotiin, Saksan kamaralle. :]
Toivottavasti kuitenkin seuraava postaus, joka tulee sitten jälleen Saksan maalta, muodostuisi edes hieman hilpeämmäksi kuin tämä. :D Tällä hetkellä vain poden jonkinlaista angstiflunssaa (sekä suomalaisessa merkityksessä alakuloisuus, että saksalaisessa merkityksessä pelko), josta yritän parhaani mukaan pikku hiljaa parantua, löytää ensinnäkin itteni ja sen jälkeen ehkä tutut tai uudet tunteet ja voimavarat ja ottaa kiinni toisesta elämästäni Itämeren toisella puolella. Tänne kylmään Pohjolaan palaan kuitenkin pian taas visiitille; todennäköisesti 4-5 viikon kuluttua. Joten Bis später siis! ;]
